330
ml;ki minut, kun astuin eteenpäin, ja nousi hetkeksi, vastaan-ottamaan minua. Hän oli mielestäni nyt vielä vaaleampi ja laihempi, kuin milloin viimein näin hänet; hänen leimuavat silmänsä olivat vielä kirkkaammat ja arpi selvempi.
Meidän yhtymisemme ei ollut sydämellinen. Me olimme eronneet vihoissa, kun viimein kohtasimme toisemme, ja hänen kasvonsa osoittivat halveksimista, jota hän ei huolinut salata.
"Minulle ilmoitettiin, että tahdotte puhua kanssani, Miss Dartle", lausuin minä, seisoen likellä häntä, käsi penkin selkä-nojalla ja sitä liikennettä noudattamatta, jolla hän käski minua istumaan.
"Jos suvaitsette", sanoi hän. "Onko tuota tyttöä löydetty?"
"Ei".
"Vaan kuitenkin on hän karannut matkoihinsa!"
Sillä välin kuin hän katseli minua, näin hänen ohueitten huultensa liikkuvan, niinkuin ne olisivat tahtoneet syytää soimauksia tyttöä vastaan.
"Karannut matkoihinsa?" toistin minä.
"Niin! Hänen luotansa", sanoi Miss Dartle naurulla. "Jollei tyttöä ole löydetty, ehkä häntä ei koskaan löydetä. Hän on kenties kuollut!"
Niin ylpeilevää julmuutta, kuin sen, jolla hän kohtasi minun katsettani, en ole koskaan nähnyt kenenkään kasvoissa.
"Se toivo, että hän on kuollut", lausuin minä, "lienee paras toivo, mitä mikään hänen sukupuolensa jäsen voisi pitää hänen suhteensa. Minua ilahuttaa, että aika on lepyttänyt teitä niin paljon, Miss Dartle".
Hän ei suvainnut vastata mitään, vaan, kääntyen minun puoleeni toisella ylenkatseellisella naurulla, sanoi:
"Tämän oivallisen ja kovasti loukatun nuoren ladyn ystävät ovat teidän ystäv&aum