Joulun-aatto, page 89 by Charles Dickens
<< Return to Title Details & Download90
"Sitä, että se puettiin ruumiin päälle hautaan vietäväksi", lausui vaimo nauraen. "Joku oli hullu kyllä sitä yrittämään, mutta minä riisuin sen pois jälleen. Jollei karttuni kelpaa semmoisiin, niin se ei kelpaa mihinkään. Se on aivan yhtä sovelias ruumiille. Hän ei voi näyttää rumemmalta, kuin hän näytti tuossa."
Scrooge kuunteli tätä keskustelua kauhulla. Kun he istuivat saaliinsa ympärillä siinä huonossa valossa, jonka vanhan miehen lamppu soi, katseli hän heitä semmoisella inholla, joka tuskin olisi enentynyt, vaikka he olisivat olleet saastaisia perkeleitä, jotka hieroivat kauppaa itse ruumiista.
"Hah, hah!" nauroi sama vaimo, kun vanha Joe, ottaen esiin flanelli-kukkaron, luki heidän itsekunkin voittonsa lattialle. "Se oli sen jutun loppu, näettekö! Eläessään hän peloitti kaikki ihmiset pois luotansa, että meillä olisi hyötyä hänestä, kun hän oli kuollut! Hah, hah, hah!"
"Henki!" sanoi Scrooge, vavisten kiireestä kantapäähän asti. "Minä näen, minä näen. Tämän onnettoman miehen kohtalo voisi olla minun oma kohtaloni. Minun elämäni pyrkii nyt sinnepäin. Laupias Jumala, mikä tämä on!"
Hän astahti kauhistuen takaperin, sillä näkymö oli muuttunut, ja nyt hän melkein koski yhtä vuodetta: alastonta, uutimetonta vuodetta, jossa ryysyisen lakanan alla käärittynä makasi jotakin, joka, vaikka se oli äänetönnä, antoi itsestänsä tiedon kammottavalla kielellä.
Huone oli kovin pimeä, niin pimeä, ettei sitä voinut tarkoin tuntea, vaikka Scrooge salaisesta mielijohteesta ja uteliaana tietämään, minkälainen huone se oli, kyllä katseli ympärillensä. Vaalea, ulk