Liv

kuin vainottu otus vuosi vuodelta enkä koskaan ole omistanut enempää, kuin mitä tähän myttyyn on mahtunut, ei, se on tosi -- mutta eihän ole ketään, joka minusta huolii myöskään -- muutamille taitaa olla niin sallittu". Hän vaikeni ja huokaeli ja Liv katseli häntä säälien. -- "Sinä olet onnellinen, jolla on semmoinen isä", hän jatkoi, "kaiketi pidät hänestä paljon?"

"Niin se on tietty se".

"Se on kelpo mies; ei tarvitse kauas mennä ennenkuin huomaa että hänen nimensä on tunnettu, ei tarvitse. Se joka olisi niin onnellinen että saisi jäädä tänne ainiaksi, mutta mun täytyy lähteä ulos taas huomenna kurjuutta kärsimään enkä tiedä mihin mennä enkä tiedä mistä saada työtä". Liv kierteli esiliinan kulmaa.

"Sinä taidat kai yhtä ja toista, sinä, arvaan ma"