Jouluilta

uvan istui. Kyynelsilmin kehtoa hän vain souteli verkkaan, lapsenpiika kun, askartain muka, tuoleja hiljaa siirteli paikoilleen tai lieden hehkua hoiti. Kaikk' oli vait, yöpöydäll' lekkui himmeä lamppu, raskas, synkkä ja tympeä vain nyt siell' oli joulu.

Ääneen puhkesi huoahtain toki tyttö jo vihdoin: »Oi», hän lausui, »onnipa on, kun ei mua raukkaa poika se pyytänyt oo, kun rintani vaisuna vielä vain omat tuskani nuo, omat onnen-toivehet tuntee. Istuen yksin voin ikävissäni itkeä joskus, päiväni pitkäks käy, soma ois oma ystävä saada: -- mieluummin toki kaipuun veet, kuin raastava huoli! Miltäpä tuntuis mun, jos mulla se ois sotateillä sulho, ja seikka se itsellein uness' sattunut oisi, minkä mä äskettäin sain uinahtaissani nähdä. Yö oli päättyvinään; mut viel' yli kartanon usvat synkkiä varjoja loi, o