Lyyra ja paimenhuilu

ivi kiveen suureksi palatsiksi, tuli tunnit vuosiksi, kuukausiksi. Sai suveensa hän, poika keväimeen. Hän hoiteli kotoisen askareen, pani puuroon pavun ja kanelin hän survoi käsin toimellisin. Mut poika syrjästä katsoi vaan:

Miten ruusut puhkeaa nopeaan! Jos tyttönen pieni sa olisit vain, sinä vieläkin istuisit polvellain mit' oon lukenut, sulle ma kertoisin! -- He salassa kärsivät kumpikin, ja he kulkivat rantaan kotoisen lahden ja yhdessä siellä he itkivät kahden ja sormuksensa he vaihtoivat, sillä hyvin he tiesivät molemmat, he ettei toiselle kenellekään vois antaa sormusta ikänään.

Ja poika lähti maailmaan,
meni sotaan voittamaan kannuksiaan.
Kun hän joukkoansa tuleen johti,
hän ratsasti suorana, pystypäin,
mutta öisin, kun leirivalkeat hohti,
ja miehet maljoja tyhjentäin
ne painoi tyttöä rintaansa kohti,
h&