Lapsuuteni muistoja

sivat toisensa, vaan minä olin vielä niin vähän aikaa kuulunut tämän elinkeinon harrastajain joukkoon, jotta minun »firmani» oli aivan tuntematon. Vastaan tulijassani herätin siis uteliaisuutta. Hän pysähtyi luonani. Vaan kun hän huomasi minun itkevän, rupesi hän ennen muita tutkimisia kyselemään syitä itkuun. Vastausta ei saanut, vaan kun katsoi vakkaseen, luuli hän keksineensä haikeuteni perusteet.

--Elä itke! Saat minulta aluksi, he!

Suuren palasen leipää pani hän vakkaseen.

--Minä tiedän hyviä taloja, joista annetaan. Lähde, niin minä vien sinua.

Lähdimme taivaltamaan yhdessä ja tutustuimme vähitellen. Me olimme »eripään poikia»: hän oli toisesta päästä kaupunkia, minä toisesta. Tavallisesti »pään» poikain sopu ei ollut kiitettävällä kannalla. Vaan sattumus nyt yhdisti meidät, Antin ja minut tovereiksi, emmekä tunteneet mitään vihan kaunaa välillämme. Hän näytteli minulle tavaroitaan vakkasessaan, ja mainitsi mistä talosta hän minkin kipeneen oli saanut.

On minulla sitten vielä kolme korppu