Hanna

, mitä kiinteäss', irtaimessa hän antais
morsiolleen; ei riemussaan ole saita nyt vanhus.

Tyttärehensäpä helläst' arvosa pastori silmäs,
poltteli, naurussa suu, ja nyt puoleksi kiusaten lausui:
»Hanna, mun lapseni, ei sopivaista sun vastata oiti,
niinkuin ennalta aatellut kosijoita jo oisit;
arvon herralta taas pian vierii päivä ja toinen
vastaust' ootellen, sinä kunnes mietit ja tyynnyt.»
Lausui näin hymysuin. Mut helpommin sydän immen
sykki, ja riemuissaan kamarista hän jällehen läksi,
kuin siro pääsky, mi huoneisiin vahingossa on tullut,
tuokion tuskailee, oven aukon löytävi, karkaa.

Niin vapahdettuna tyttö nyt siihen jätti ne vanhat,
kummankin asemillaan, suuss' avohenkinen piippu,
maistaan juttelemaan, rakennuksiin kaavoja luomaan;
itse hän porstuahan tuli, portaillen meni sieltä,
ystävän etsossa