Isäntä mä itse olen;
Minkä taidan, sen mä tarjoon,
Mutta tarjota en taida
Kahta sulo-silmää, jotka
Itkevät, kun sä ne hylkäät."
Tuskin sai sen sanoneeksi,
Puiden välissä kun impi
Linnaan mennen ilmestyypi,
Ilmestyy ja katoo jälleen.
Naurusuin nyt lausuu Dmitri:
"Näitkö neiden, veikkoseni?
Lie hän ehkä joku noista,
Minun valittavistani.
Heinä päänsä hempumena,
Olkiside hänen vyönsä.
Kukissa mun orjattarein
Hymyili mun tullessani."
Wolmar äissä, äänetönnä
Tuohon vastata ei huoli.
Päivä laskeksen ja linnaan
Vaeltavat veljet vaiti.
Kolmas laulu.
Noin rukouksen lämpimällä hengellä
Hän armaansa oil kohdannut.
Ja viipyy polvillaan, ei suulla rukoillen,
Vaan rakkaudella silmänsä.
Jo oli kauniin
